Patte

Ovikellon ääni oli äkäinen, vaativa. Muutamaksi sekunniksi lopetin liikkeen ja hengittämisen; vanha tapa töllötarkastajien varalta. Seuraava kilautus oli ensimmäisen kaltainen, mutta ovenavausvaatimusta tehostettiin napakalla potkulla. Hiivin kaksioni ulko-oven taakse ja kiittelin sitä, että kämppäni oli pimeä. Valon muuttuminen ovisilmän kautta ei paljastaisi tiirailuani.

Patte. Sekavana, märkänä ja surkeana se nojasi oveeni ja katseli nuhruisia lenkkareitaan.
-Avaa nyt saatana tää ovi tai mä potkaisen tän vitun vanerilevyn sisään.

En epäillyt. Enkä halunnut herättää kaikkia naapureitani, kello oli kuitenkin yli puolenyön. Kuin varmistaakseen oven avaamisen Patte latasi oikean suoran ovisilmää kohti niin lujaa, että iskun voima tuntui oven läpikin.

-Odota vähän, mä avaan just, kähisin postilaatikon kautta ja palasin rytkyjä etsimään ja valmistautumaan herran sisääntuloon. Kiskaisin farkut jalkaan paljaaltaan, tein pari muuta järjestelyä ja ehdin eteiseen avaamaan oven ennen kuin siihen ilmestyisi nyrkin kokoinen reikä.

Patte syöksähti sisään ja sytytti valot lupaa kysymättä. Se oli karmeassa kunnossa. Silmät vauhkoilivat puolelta toiselle ja ilme oli pelästyneempi kuin auton valokeilaan jääneellä pupulla. Oveeni törmänneestä nyrkistä valui verta ja ylirasvaiset hiukset valuivat lammikoksi lautalattialleni.

Tiesin heti, että se oli lujasti kamoissa. Joskus olin törmännyt siihen viikon rännityksen jäljiltä ja nyt näky oli paljon pahempi. Ilmeisesti siltä oli homma päässyt täysin käsistä, lopullisesti.

-Milja jätti mut, se aloitti ja istahti sohvalle.
-Oho, totesin ja jätin kysymättä ilmeisimmän. Syy istui edessäni.
-Sillä on joku toinen, Patte jatkoi.
-Äh, vitut, sä vain kuvittelet.
-Joo, kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet. Että jätkä vetää niin lujaa, ettei kukaan sitä katsele. Ehkä niinkin, mutta sillä on toinen.
-Mistä sä muka sen tiedät?

Patte käännähti katsomaan syvästi ja hetken me olimme kaksikymmentä vuotta nuorempia, parhaita kavereita, kiertämässä korttelia tuhannetta kertaa fillareillamme. Meidän historian alku oli kauniimpi kuin loppu.

-Vittu mä tunnen sen naisen. Sillä on joku toinen, Patte sanoi ja oli niin varman kuuloinen, etten heti muistanut sen olevan tuotteissa.

En osannut sanoa mitään. Patte huomasi istuneensa yli kymmenen sekuntia aloillaan ja kaipasi tohinaa ympärilleen.
-Mä tarviin sen tykin, se sanoi nousten seisomaan.
-Etkä vittu tarvii, sä vielä tapat jonkun, vastasin ja aloin pelätä tilanteen kehittymistä.
-Niin tapankin. Miljan ja sen jätkän.
-Mä luulen, että sä olet vain oikeasti niin pihalla, että sä kuvittelet kaiken, sanoin saadakseni puheen pois tykistä, jonka Patte oli antanut kuukausi aiemmin säilytettäväksi. En kysellyt silloin, mutta ajattelin sen pelkäävän kotietsintää; hörhöjen kämppiä kun ratsataan.

-Onks sulla kaljaa?
-On siellä pari jääkaapissa, sanoin ja osoitin itsepalvelun merkiksi kaappia.
-Antaisit sä?

Menin keittiöön ja korkkasin viileän karhun. Kun palasin olkkariin Patte latasi lainassa ollutta asettaan välinpitämättömän näköisenä.

-Se oli samassa paikassa mihin sä sen laitoit silloin kuukausi sitten, se sanoi anteeksipyytelevän oloisena ja tunki ladatun raudan rotsinsa taskuun.

Ojensin kaljan ja mietin pitäisikö se yrittää pysäyttää. Patte oli pienempi, mutta spiidiraivoissa väkivallan ruumiillistuma. Joskus nuorempana se niittasi stevarikaksikon puolikuoliaaksi kun ne tulivat keskeyttämään sen talonkulma-käymälänä-asiointia. Potkittuaan molemmat maahan se herkutteli vielä kusemalla toisen päälle. Tuskinpa se kaverilleen samaa tekisi, kusisi, mutta päätin olla ottamatta riskiä – päätin puhua aseen siltä pois.

-Patte – anna se mutka mulle, tossa ei ole mitään vitun järkeä.
-Ei ole sen ämmänkään toimissa, Patte vastasi ja kulautti puolet kaljasta menemään huikalla.
-Jos sä menisit hoitoon, niin ehkä se palais?
-Ja vitut, mä käytän vaan viikonloppuisin.
-Älä jauha, sä olet ihan paskana ja sen näkee susta kuka vaan, vastasin vittuuntuneena typerästä nistivalheesta.
-Kumman puolella sä tässä oikein olet? Mun vai Miljan? Ja jos jotain tapahtuu, niin kyllä sä tiedät, etten mä vasikoi.

Siinä se oli kyllä tasan oikeassa. Vaikka se lahtaisi hallusinaatioissaan paavin, olisi turvan kiinni pitäminen varma juttu. Vasikan leima on se pahin leima.

Se sisäisti kaljansa loput ja oli jo menossa. Lähdin saattelemaan ulko-ovelle.

Juuri kun avasin ulko-ovea sen edellä, Patte otti yllättävän sivuaskeleen vessaa kohti.
-Mä käyn vielä kusella, se sanoi ja rämäytti valot vessaan.

Kaakelilattian keskellä, ilman pakopaikkaa, seisoi Milja pelkät pikkuhousut jalassaan. Sen ilme oli pelkkää kauhua.

Patte kääntyi minua kohti ja kun näin sen käden jatkeeksi ilmestyneen aseen, laitoin silmät kiinni. Olisin oksentanut pelosta, jos olisin ehtinyt.