Tärpättiä, perkele!

Vetäisin vapun tietämissä neljän päivän rännin, huolella. Ja kun tämä setä puhuu rännikännäämisestä, niin siihen on pikkuteinien turha tulla piipittämään, että "mekin dokattiin koko viikonloppu ja meni melkeen puol korii sidukkaa". Omppulimulla kurlaan korkeintaan nielua kakkospäivän aamuna, saa vähän freshimmän tunnelman päivän starttiin, juuri muuhun siitä sokerilitkusta ei ole.


Aika perinteinen stoori: vappuaattona töissä ja tarkoitus kotiutua normaalisti, mutta ne vitun julkkuäpyä syliin tyrkkivät teekkarit saivat vatsanpohjassa jonkin kääntymään ja alkoi tehdä kaljaa mieli kovin. Ihan yhtä vain. Vittu näkis. Neljä vuorokautta sen yhden imeskelyyn meni ja lompakko on vieläkin yksi suuri reikä ja telehvoonista kaunis muisto jäljellä kun joku kamelisulttaani sen pöydästä povasi (jos muuten tulet mua vastaan, niin lupaan katkoa kätesi ja hakata sut omilla räpylöilläsi vetositeisiin). Krapula oli sanoinkuvaamaton ja viikon kestävä, pelko kuolemasta vaihtui nopeasti pelkoon siitä ettei kuolekaan. Menee päivän mittaan monta minuuttia reittien suunnitteluun, kun täytyy varmistaa, että vessa on aina lähettyvillä.

Jos vapusta on vasta reilu kuukausi ja noin perkeleen hauskaakin oli (ja jälkeenpäin vielä hupaisampaa), niin miksi mun tekee mieli taas vetää apinakännit? Tänne se tärpättileka, perkele!

Torpedo vadelmaveneen kylkeen

Muutaman päivän ollut tekemisissä hurrien kanssa työasioiden puitteissa ja nyt täytyy aidosti todeta: vittu mikä kansa. Entuudestakin jo suhtautunut karsaasti svedujen työskentelytapoihin; seuraavassa muutamia yleistyksiä, jotka pätevät mihin tahansa ruåtsalaiseen könttyyriin.

Svenssoneilla ei ole pomoja. Kaikki päätetään demokratian hengessä palavereissa, joissa ensimmäinen puolituntinen imeskellään kroissantia, juodaan kusista Gevaliaa, pamistaan rinsessa Vittuurian naima-aikeista ja kaikki on niiin vitun lagom läckert. Duuniasioihin uhrataan se loput puoli tuntia paltsusta, mutta mihinkään ei edetä, koska kaikkia pitää kuunnella ja kenelläkään ei ole päätösvaltaa vaikka tittelit kertoisivat jotain ihan muuta.

Koska sveduilla ei ole pomoja, ei niillä ole liioin alaisia ja siksipä ne eivät osaa käskyttää mitään koiraa älykkäämpää. Eli periaatteessa ruotsalaisen käskytyksenhän siis pitäisi onnistua...no joo, ymmärrätte mitä tarkoitan. Jos hurri sanoo vasen, se tarkoittaa kaakkoista itäkoillista. Ehkä. Tänään. Koska huomenna se on jotain ihan vitun muuta. Oikeastaan varmaa on vain se, että se ei ole se vitun vasen.

Hurrit eivät tunne kelloa tai eivät osaa käyttää sitä. Jos jollain asialla on kiire, se saatetaan nostaa seuraavassa palaverissa esille. Ehkä. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun deadline on jo historiaa.

Petterit eivät osaa sanoa mitään suoraan. Jos näet hurrin jalat ristissä vessan ulkopuolella ja kysyt onko se menossa kakalle vai kuselle, se sanoo menevänsä pesemään käsiään. Jos seuraat sitä vessaan ja se syvyyspommittaa pytyn veden paskalammikoksi ja ihmettelet, että eikös tuo ole sitä kuuluisaa kakkaamista, niin se valistaa kysyjää, että kyllä se kohta pesee ne vitun kätensä, tuli vain yllättävä hätä hanaa avatessa.

Per-olofit ovat kuuluisia myös projektihallinnastaan. Jos annat svedulle yhden langan käteen ja poistut tunniksi, niin takaisin tullessasi se on sotkeutunut naruun niin, ettei pysty liikkumaan. Kahta narua ei kukaan ole koskaan uskaltanut kokeilla. Sama pätee projekteihin.

Jos matkapuhelimen kehittäminen olisi jäänyt Ericssonin vastuulle, kulkisi jokainen kännyomistaja kaupungilla kädessään helvetillinen johtokela - puhelimen johtoa varten.

Että tämmöistä. Innolla maanantaita ja sveduyhteistyötä odotellessa.

Ai niin. Ruotsalaisnaiset ovat kyllä aika mirrejä. Ja tietävät sen.

Pettämisen (todella) lyhyt oppimäärä

Naisilla on joku kahdeksas aisti siippansa pettämisen suhteen: kalenterin muistio-osiosta revitty sivu kertoo perustyttelille miestä viihdyttävän naisen rinnanympäryksen ja hiusten värimaailman. Jos mies on tätäkin varomattomampi ja säilöö vaikkapa käytetyn kortsupakkauskulman taskuunsa, on siitä saatava informaatio keskivertovaimokkeelle sama kuin avoimen kirjan tarjonta. On ilmeinen vaara, että miehen viimeinen tässä elämässä näkemä esine on kuusisataa kilometriä tunnissa etenevä kaulin.

Miehen vastaava kyky havaita naisensa sivupolut on hieman heikompi. Vieraissa hypänneen ja varomattoman leidin yhdynnänjälkeinen pesemättömyys, mädäntyneen suolasillin haju ja "valumajäljet" saattavat herättää tarkkaavaisimman koiraan valppauden, mutta useimmiten maininta uudesta liukastegeelistä ja keimaileva kutsu pikapanolle suihinottoineen hälventävät turhat epäluulot miehen putkiaivoista. Kun pitää valita panon ja epäilyksen väliltä, ei se miehelle itse asiassa ole edes valintatilanne. Jos naiset todella haluaisivat maailmanherruuden, tulisi torttua joka tuutista.

Veljet - be careful out there. Ja tyhjentäkää taskunne ennen kotiin menoa.

Sold out

Kietaistaanpa tähän väliin yksi lyhyt ja (täysin) tosi juttu. Senkin uhalla, ettei näitä ollut tarkoitus liiemmin kertoa ja että joku vinkuu minun myyneen itseni.

Niin vittu olenkin. Sielu myyty monta kertaa Stockan Hulluilla Päivillä ja Huutonetissä (myydään tarpeeton sielu, ei hintavarausta, ilmainen kotiinkuljetus suur-Helsingin alueella) ja hyvin on kauppa käynyt, kassa huutanut hoosiannaa.

Saagani sijoittuu vuosiin risti ja retki, hulvattomiin opiskeluaikoihin. Kaverin kanssa perjantai-iltaa viettämässä ja kuinka ollakaan, saimme pöytäseurueemme jatkoksi yksinäisen ja kohtuullisen viehättävän oloisen naisen. Ilta jatkui normisti ja päättyi vielä normimmin jatkopaikan mietintään pilkun jälkeen. Kaveri asui lähinnä, omasi järjettömän sammion superhiivalla käytettyä kilj...kotiviiniä - sinne.

Hetken aikaa oli epäselvää tapahtuisiko naisen kera mitään ja jos tapahtuisi, niin kumman kanssa. Voitin kisan jos sellaista koskaan olikaan, joten kaverini suunnisti sänkyyn luovutettuaan meille sijauspatjansa keittiön lattiaa pehmentämään. Tiedä mikä noissa keittiöissä on, mutta niissä tuntuu aina tapahtuvan ja niin nytkin. Pöydän alla yhdentekevää känniseksiä, mutta juttupa ei jääkään tähän.

Seuraavana aamuna nimittäin aamupalapöydässä (myrkynvihreän smurffilimpan väristä kotiviiniä maistellessa, paahtoleivästä tietoakaan) nainen alkoi kertoilla kohtuullisen villistä poikamieselämästään. Jos tässä jonkun pitäisi panoblogia kirjata, niin tämän naisen. Otsikkona varmaan "100 sandwichia" tai jotain muuta villiä. Kuunneltiin nymfon jutustelua kaverin kanssa ja lähinnä henkeä haukottiin, autenttista shittiä.

Mielenkiintoisin jutuista oli kuitenkin naisen kaverille sattunut tapaus, jossa ystävätär oli bongannut herra randomin kapakasta ja olivat sitten päätyneet miekkosen luo jatkoille ja eteisessä vastassa oli miehen melkoisen iso tanskandoginarttu. Yöllisen touhuamisen jälkeen herättiin uuteen aamuun ja nainen meni suihkuun ajatuksena hiukan freshata olemusta. Tullessaan suihkusta pois, nainen yllättää miehen jyystämässä tanskandogia doggystaililla (heh sanaleikille). No, välitön reaktio naisella on tietenkin lyödä hynttyyt niskaan miehen selittelyistä piittaamatta ja juosta niin vitun lujaa ulos kämpästä kuin ikinä mahdollista. Ystävättären järkytys oli luonnollisestikin melkoinen, kertoili naisemme keittiön pöydän ääressä, vihreä lasi edessään.

Itselle tuli hiukan omituinen olo tuon viimeisen tarinan jälkeen. Ensimmäinen ajatus oli, että koko stoori oli urbaanilegendaa. Seuraavaksi mielessä käväisi, että ehkä noin on todella käynytkin naisen ystävälle. Kolmas ja viimeinen teoria oli, että ehkä tapahtunut on totta, mutta häpeää peitelläkseen nainen oli puhunut ystävättärestään, mutta...raks raks raks. Vittu. Siis oliko ehkä niin, että nainen jonka kanssa harrastin seksiä, harrasti seksiä miehen kanssa, joka pervoili koiransa kanssa? Eikös mulla tässä ollut jossain se viinipullo? Alkoi kitalakea kuivaamaan.

Joskus teoretisoinut siitä, että koko pääkaupunkiseutu on neljän panon päässä toisistaan. En vain tiennyt, että siihen lasketaan elukatkin mukaan.

Pienet on piirit.

Sainaus

-Sit ku me sainataan, ni tullaan tänne uudestaan, silleen tänks-keikalle, Mato huusi moottorin äänen yli.
-Kun me sainataan, ni mä en soita Tavaa pienemmissä kiskoissa enää koskaan, Jana tuhahti ja veti pikku hörpyn ölkistään.
-Ei mut silleen staratyyliin, niiku inko...silleen tuntemattomina, Mato puolusteli.


Mato on meidän keula, solisti, kaikkien pillumagneettiäijien esikuva. Se on saanu joka keikalla toosaa, vaikkei oo ees yrittäny. Tottakai ne on ollu bändäreitä, mut se jätkä sais fönarii vaik lesbosiirtolassa. Madolla on koko universumin jäätävin ääni ja se sopii meidän musaan paremmin kuin hyvin. Me vedetään nuttrashii - Mato senkin keksi, tyylin nimen. Musa on niinku trashii ja tuplaspiidillä mut kun sanoo nuttrash, ni se on vähän niinku et se ei oliskaan trashii. Mitä se tietty on.


Meidän bändin nimi on Manpower, mut me kai muutetaan sitä sit ku me sainataan. Joku vitun lafka käyttää samaa nimeä ja niillä on ollu se kuulemma pitempään. Musta Manpower ois kyllä hyvä - siit saa vähän fiilistä meidän kamasta. Vähän bodomii, vähän panteraa ja tietty metallicaa. Mut punkisti. Siis nuttrashii.


Jana hakkaa kannuja. Se on läski niinku kaikki rumpalit. Hirvee keittomies ja välillä vähän pihalla jutuista mut kuulisitte sen fillit - ihan vittu kipee. Se elää mutsinsa kanssa rivarissa ja ne on saanut jo kaks varotusta kun Jana hakkaa koko ajan, ihan sama onks yö vai päivä, koko ajan tärisee.


Mä soitan bassoo ja vittu jos tulee ykski basistivitsi, niin mä vedän heti dunkkuun. Mulle ei vittuilla. Sitä paitsi mä en oo mikään idioottibasisti joka haldaa tasan kaks kuviota, vaan mä oon soittanut ennen skittaakin meillä, mut ku Sneikki tuli kehiin, ni mä rupesin vetää bassoo ku Sneikki ei osaa sitä.


Skebaa Snegu (se on Sneikin nicki) vetää joskus ihan jees, vaik ei tietty niin hyvin ku mä vetäisin. Kyl se nyt vielä menee, mut sit ku me sainataan, ni voi olla et mä meen bäk skittaan.


Sit on vielä meidän uus pianomies, Savu, joka me pakotettiin ajaa keikkabussii tänä iltana ku se on tuorein, eikä se kai juo, myssymiehiä sano joku. Oikeesti tää dösä on Janan mutsin kundikaverin remppahiacepaku, mut kyl täl keikat hoituu ku roudaa työkalupakit vittuun ja skobet sisään.


Meill on eka raflakeikka tänään, vedetään yhden meidän managerin toisen bändin kanssa yhteissessio yhessä lähikaupungin rokkiraflassa. Oikeesti ne on meidän lämppäreitä, mut ku sanotaan tätä yhteiskeikaks, ni niille ei tuu kyynel simmuun. Vaik kyl nekin varmaan älyy, et me ollaan se bändi mitä jengi tulee pällää. Hassuu ajatella, mut sit ku me sainataan, ni kaikki haluu meidän lämppäriks. Pervoo.


-Pitäskö pysähtyy vetää joku kebab jossain, Jana sanoi jonkun seittemännen hiivan kohdalla.
-Mä pistin raideriin pitsaa, Mato sanoi. Sitä vähän hymyilytti.
-VITTU ONKS MEIL RAIDERI!?
Mä huomasin huutavani. Eka kerta ku mä kuulin aiheesta ja olin ihan et "wtf?"; Mato oli taas hoitanu homman himaan mut se tunsikin meijän managerin ku se oli Madon joku vanha frendi samasta remppalafkasta.

-On meil raideri, totta vitussa! Tää on kattokaas raflakeikka eikä mikään nuorisotalon tyrärytkysukkadisko, Mato sanoi ja sen lärvistä näki et se oli ihan vitun pollee ku pääs yllättää muun bändin.
-Mitä sä laitoit siihen raideriin, mä kysyin vähän koleempana.
-En mä oikein muista...pitsaa ja bissee ja jotain sellasta...
-Onks jalluu? Jana tykkäs jallukolasta yyber kaiken.
-Onks kasvispitsaa, osallistui Savukin ratin takaa läpänheittoon. Se oli joku vitun vege ja muutenkin vähän outo, ei sanonut vittu koskaan oikeen mitään.

-En mä jalluu viittiny, ku mä aattelin et jos siell on kato levy-yhtiöstä joku iso juusto tsiigaamassa keikkaa ja jätkät skulaa ihan huonona...
-Vittu mä vedän tahdissa vaikka vintti sökönä. Paljon sitä bissee on? Jana olis selvästi halunnu jallua taskumattinsa täydennykseks.
-Laitoiks mä kaks korii aata? En mä oikein muista, Mato sanoi niiku se ei muka oikeesti muistais ekaa raiderii.
-Vitun jees, mä sanoin. A potkii aina paremmin kuin joku keskimulkku. Ja ku bassossa ei tarvii tsiigata sormiikaan niin ku skebassa, ni voi olla vähän tujummin keitoissa.


-Onks kasvispitsaa?
Kukaan ei viittinyt vastata Savulle ja sitä varmaan vitutti, mut oma syy - mitä menee vittu vinkuu jostain lanttupitsasta???

Saavuttiin keikkapaikalle vähän etuajassa, mut ei se haitannut. Mä halusin kuitenkin tehä kunnon soundtsekin, et ei mee sainaus vituiks sen takii et basso murhaa eturivin. Vaik eihän ne bigtsiissit ikinä siinä studaa, mut paskat soundit on paskat soundit.

Joku baarimikko tuli meitä vastaan mut ei se vittunaama auttanu yhtään roudauksessa, saatiin ite hikoilla kamat mestoille. Sit se sama laiskaperse tuli näyttää meille meidän bäkkäriä. Vittu mikä pettymys. Siell oli vain yks kori bissee. Nostin yhtä lekaa niin et etiketti näkyi ja voi vittu - se oli vielä keskihönöö saatana. Pitsasta vittu tietookaan vaan jotain kinkkuvitunkiusausta. Perkele, et vitutti.


Safka oli kyl ihan jees sit ku maistettiin, mut meillä oliki karmee nälkä ku jäi ne turkkipiiraat vetämättä. Mato soitti sille managerikaverille ja päästeli aika suoraa kamaa meidän raiderin pettämisestä. Mä luulen, et ens kerralla meillä on kori viskiä. Vittu Jackia.


Janalla oli omat eväät ja se paineli menemään omia ja bisseä sillä aikaa ku mä, Mato ja Snegu tuhottiin loput korista. Savu hävis jonnekin, kai ettii jotain sellerikiskaa.


Kello oli jotain ysi ku me alettiin ihmettelee missä se toinen vitun bändi on. Mato kävi röökillä ulkona ja kertoi et kapakkaan valu jengii koko ajan ineen. Mä aloin jo miettii, et joudutaanks me vetää kaks settii jos ne toiset ei tuu, mut sit se baarin älyvitunkääpiö hyökkäsi sisään ja alkoi meuhkaa ihan hulluna, et meidän pitäis olla jo lavalla. Mä hyppäsin pystyyn ja meinasin just tunkea mun ei-basso-kättä sen nieluun sisään, ku Mato hyppäs väliin ja sano, et se soittaa taas managerille, et mikä juttu tää on.


Mato meni ulos puhumaan ja tuli takas kohta naama vähän punasena. Se kerto et manageri oli hoitanut meidät eka soittamaan sen takia, et levy-yhtiön jampat ei kuulemma jaksa hengata yömyöhään baarissa. Eka setti parantaa sainausmahiksia. Mä olin heti ihan fiiliksissä, mut Snegu jäynäs jotenkin vittuuntuneen näköisenä. Kai se pelkäs; paineet on kovat jos kitaristi on paskempi ku basisti.

Alettiin herättelee Janaa ku se oli nukahtanu, mut se taiski olla vaan vähän kännissä. Savukin ilmaantu mestoille ja saatiin yhdessä läiskyteltyä Jana jotenkin tähän maailmaan. Sit vaan pullot tyhjiks, biisilistan kertaus ja stagelle. Jännitti ihan vitusti.

Sali oli jotain puolillaan ja suurin osa meidän bändärifaneista puuttu, ku niillä ei ollu kai vääriä pahveja, mut eturivissä oli kyl pari tuttuu feissii. Toista niistä Mato vatkas edellisellä keikalla ja jos en mä väärin arvannut oli toiselleki tiedossa munaa mekkoon. Vähän vilkuilin sitä jo pantua sillä silmällä, mut nartulla osoitti nännit ja silmänapit Madon suuntaan. Basistien pillunsaanti on paljon heikompaa ku kitaristien ja solistien. Ajattelin puhuu Madolle siitä Snegun ja mun vaihdosta heti keikan jälkeen.


Sali oli ehkä puolillaan ku me startattiin. Räjäytettiin "Drown me before I die" ja jengi oli vähän aneemista vaik me vedettiin hyvin. Sit Mato tuli sanoo jätkille, et vedetäänkin seuraavaks "Speed to Death" ku se on meidän ehkä nopein biisi. Vedettiin se vitun raivolla ja heti toimi - pari mimmii tuli lavan reunaan ja gootitkin siirty baarin puolelta yleisöksi. Toisella niistä eturivin muijista oli joku urpo inssimies, joka tuli heiluu keskisormen kanssa siihen eteen. Just ku mä meinasin käydä katkasemassa sen nakin, Mato fudas sitä naamaan. Tai ei se osunut, mut jätkä lähti ja muijat jäi joraan.

Seuraavat kolme stygee me vedettiin tulitusputkeen ja vaikken mä paljon ehtinyt jengii tsiigata, niin pakko niiden oli fanittaa, me oltiin ihan vitun liekeissä. Sitten tulikin se meidän frendi baarista taas kiljuu, et "loppu, seuraava bändi odottaa", mut se oli oikeestaan ihan sama, ku Jana oli kuitenkin jo sammunu sen jallutaskumatin kanssa rumpujen taakse.

Tilattiin toinen kori siltä baarin kierosilmämulkulta ja painuttiin bäkkärille fiilistelemään.
-Vittu tosi jees, Mato huusi samalla kun korkkasi flindaa hampailla.
-Vitun hevi keikka! Me vedettiin ihan saatanan hyvin, mä taputin Matoa selkään.
-Se oli ihan ok, Snegu kuittas jotenkin aneemisesti. Vittu miten negatiivinen jätkä!
-Ok? Ei ois voinu paremmin mennä saatana, mulla alkoi keittämään.
-Joo, mut näitsä yhtään mogulia mestoilla?
-En mä kerennyt tsiigaamaan, mä kato soitin. Mitä sä teit, vastasin edelleen kyrpiintyneenä.
-Jätkät hei - yks vitun maku vaikkei ois ollukaan. Jos me vedetään joka mestassa näin, ni menee joku kuukaus ja me sainataan, Mato rauhoitteli.

Se oli taas oikeessa. Päätettiin keskittyy viinaksiin ja juhlii ekaa kunnon keikkaa. Se inssimiehen muija tuli jossain vaiheessa tyrkylle bäkkärille ja Mato kävi nussimassa sitä vessassa. Mä kysyin siltä muijalta et pääsiskö jälkiliukkaille, mut se sano et se on väsynyt. Vitut oli, ämmä kiskoi meidän kaljoja sen ku kerkis ja nuoli Madon korvaa pillu kosteena. Että mua vitutti olla basisti. Jana makas sammuneena lattialla ja Snegulla lupsahteli lupaavasti. Savukin oli haihtunut taas jonnekin - ihme jätkä.


Jotenkin Mato ja mä saatiin roudattua kamat hiaceen ja Jana laahattiin pitkin baarin takaosan käytäviä pakuun. Vittu se painoi. Ja örisi. Mato kuittas laskun baarimulkulle meidän keikkapalkkiosta eikä paljoo kyl jäänyt, mut sit ku me sainataan ja meist tulee sikarikkaita, ni noita ei enää ees muista.

Mato löysi Savun jostain baarista ja lähettiin himaa kohti, Savu ajoi. Jostain syystä se hinttari pölisi koko alkumatkan - just tietty silloin ku me muut oltais haluttu nukkuu. Kai mä sit kuitenkin nukahdin vaik se jätkä vaan mölisi, en tiiä.

Heräsin sairaalasta. Mato ja Jana seisoi mun sängyn vieressä ja mä tsiigasin ihan kuutamolla, et mitä vittua? Missä me vittu ollaan?

-Vittu hyvä et heräsit, ootsä ookoo? Mato oli jotenkin vähän poissa tolaltaan, se ei ollu se sama rokkikukko mikä se on lavalla.
-Joo, kai mä oon. Mitä on tapahtunu? Huomasin just silloin, et mun oikea jalka oli kipsissä. Hyvä ettei handu, voi kuitenkin skulaa.
-Me ajettiin ulos viime yönä, Mato sanoi.
-Täh? Voi vittu sitä saatanan viherpiipertäjää. Osaa ees autoo ajaa, mä totesin.
-Savu on kuollut, Jana sanoi ja sekin oli vähän apee.
-Voi vittu, mä sanoin kun en muuta keksinyt.

-Kytät sano et se oli niin kamoissa, et ihme et se pysty ajaa. Ois kai muutenkin kuollut övereihin, Mato kertoi ja selitti miten kaikilla muilla oli käynyt ihan kaamee munkki. Savu oli lentänyt ikkunan läpi suoraan johonkin puuhun kuin tikka ja kuollut heti. Mun kintun päälle oli tippunut yks skobe ja se oli murtunut ja taju oli mennyt päähän osuneesta iskusta, siinä kaikki. Tai no, hiace oli menny ihan vituiks.

Oltiin hetki hiljaa ja mä sulattelin uutisia.
-Mistäköhän me saadaan uus mies Jammuihin, mä lopulta totesin.
-Ei me mun mielestä tarvita syntsia, Jana sanoi ja Mato nyökytteli.
-Me päästiin lehteenkin, Mato sanoi ja näytti helvetillisen kokoista kuvaa Iltsikan etusivulla. Hiace lepäsi puuta vasten ja pikkukuvassa oli meidän bändin promokuva, Savu oli ympyröity. Otsikossa luki rajusti "Metallibändin viimeinen matka?"
-Mainitsiks ne meidän bändin nimen, mä kysyin.
-Joo, monta kertaa, Mato sanoi ja alkoi vähän hymyilee just sen näkösenä, et sillä on jotain takataskussa.
-Mulle soitti yks indie-yhtiön edustaja, joka luki tän uutisen ja ne saattas olla kiinnostuneita sainaamaan ku me ollaan nyt kuuluisia, se lopulta sano ja Jana ja mä oltiin ihan puissa.

Vittu - me sainataan!

Tapaaminen kauppakeskuksessa

-Ei voi olla totta! Onks se Joni?
-Kato Einari, mitäs kuuluu?
Voi vitun vittu. Mä olisin helposti voinut elää näkemättä tota paskaa enää koskaan. Eikö minkään auton alle voi enää heittäytyä?

-Ei ollakaan nähty...oliko se intissä viimeksi?
-Sinne sä taisit jäädä kun mä lähdin.
Niitä vitun natsoja myytiin sotkussa kymmenen penniä kappale, sä halusit tienata ne ilmaiseksi kolmen kuun lisätyöllä.

-Joo, kato se on näissä hommissa aika oleellista toi rukki ja muut tittelityyt, kai sä tiiät?
-Joo, totta kai.
Riippuu tietenkin onko suojatyöpaikassa vai valtion palveluksessa - paha arvata kumpaan sä sijoituit, mutta etköhän sä kohta kerro?

-Mähän olen kato reservin luutnantti tätä nykyä ja VR:n korkeinta johtoa.
-Katos katos...
Viimeinen todiste intin taidosta valita kyvykkäimmät johtajat. Ja mistä lähtien kiskonkiillottajat luokiteltiin korkeaksi johdoksi?

-Mä tunnistin sut heti, sä et ole muuttunut yhtään!
-No et kyllä säkään, totta puhuen.
Mitä nyt lihonut, kaljuuntunut ja rumentunut entisestään. Ja mä kun luulin, ettei se olisi edes mahdollista.

-Mitäs sulle kuuluu? Vaimot ja lapset hankittu ja niin edelleen?
-Joo, totta kai.
Vaimo jätti ja elämä muutenkin päin vittua. Pitäiskö mun itkeä huolet sun sähkökaniturkin olkapäätä vasten?

-Mullakin on kato perhe tässä mukana...mun vaimo Katariina; Katariina tässä on Joni, me oltiin samalla luokalla ja sitten armeijassa. Mut Joni hei, sä ehkä muistatkin Katariinan? Se oli vuotta nuorempi ja siis luokan meitä kahta jäljessä...muistatko sä?
-Kyllä mä jotenkin hämärästi taidan muistaa...
Ja muistan myös sen kun mä panin sitä kun sä leikit rynkkys ja oravien kanssa metsän tyhmintä eläintä. Hymystä päätellen Katariinakin muistaa.

-Ja tässä on mun tytär Noora, eiks oo selvästi isäänsä ja äitiinsä tullut?
-No on, on kieltämättä.
Sä et vain taida olla ton kissan isä. Tolla pallinaamalla se ei ole mahdollista. Kuinkakohan vanha se on? Ettei vain olisi mulle suk...

-...ja jutella oikein kunnolla.
-Sori?
-Niin, että meidän pitää joku kerta mennä iltaa istumaan ja muistella ja jutella oikein kunnolla!?
-Joo, totta kai.
Varmaan sama päivä kun mä ammun naulapyssyllä silmääni.

-Mä annan tästä sulle mun käyntikortin, niin soitellaan lähiaikoina ja vietetään kato oikea poikien ilta...
-Joo, ehdottomasti. Mulla ei taida olla yhtään omaa pahvia mukana, mutta mä vaikka soittelen sulle päin...
Kun helvetti jäätyy ja Väyrysestä tulee presidentti.

-Hei hienoa. Palaillaan kuule astialle piakkoin!
-Joo, tehdään näin.
Kuka käyttää enää tota termiä?

-Kerro perheelle terveisiä!
-Samo...joo, välitetään.
Missä se naulapyssy on?

Patte

Ovikellon ääni oli äkäinen, vaativa. Muutamaksi sekunniksi lopetin liikkeen ja hengittämisen; vanha tapa töllötarkastajien varalta. Seuraava kilautus oli ensimmäisen kaltainen, mutta ovenavausvaatimusta tehostettiin napakalla potkulla. Hiivin kaksioni ulko-oven taakse ja kiittelin sitä, että kämppäni oli pimeä. Valon muuttuminen ovisilmän kautta ei paljastaisi tiirailuani.

Patte. Sekavana, märkänä ja surkeana se nojasi oveeni ja katseli nuhruisia lenkkareitaan.
-Avaa nyt saatana tää ovi tai mä potkaisen tän vitun vanerilevyn sisään.

En epäillyt. Enkä halunnut herättää kaikkia naapureitani, kello oli kuitenkin yli puolenyön. Kuin varmistaakseen oven avaamisen Patte latasi oikean suoran ovisilmää kohti niin lujaa, että iskun voima tuntui oven läpikin.

-Odota vähän, mä avaan just, kähisin postilaatikon kautta ja palasin rytkyjä etsimään ja valmistautumaan herran sisääntuloon. Kiskaisin farkut jalkaan paljaaltaan, tein pari muuta järjestelyä ja ehdin eteiseen avaamaan oven ennen kuin siihen ilmestyisi nyrkin kokoinen reikä.

Patte syöksähti sisään ja sytytti valot lupaa kysymättä. Se oli karmeassa kunnossa. Silmät vauhkoilivat puolelta toiselle ja ilme oli pelästyneempi kuin auton valokeilaan jääneellä pupulla. Oveeni törmänneestä nyrkistä valui verta ja ylirasvaiset hiukset valuivat lammikoksi lautalattialleni.

Tiesin heti, että se oli lujasti kamoissa. Joskus olin törmännyt siihen viikon rännityksen jäljiltä ja nyt näky oli paljon pahempi. Ilmeisesti siltä oli homma päässyt täysin käsistä, lopullisesti.

-Milja jätti mut, se aloitti ja istahti sohvalle.
-Oho, totesin ja jätin kysymättä ilmeisimmän. Syy istui edessäni.
-Sillä on joku toinen, Patte jatkoi.
-Äh, vitut, sä vain kuvittelet.
-Joo, kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet. Että jätkä vetää niin lujaa, ettei kukaan sitä katsele. Ehkä niinkin, mutta sillä on toinen.
-Mistä sä muka sen tiedät?

Patte käännähti katsomaan syvästi ja hetken me olimme kaksikymmentä vuotta nuorempia, parhaita kavereita, kiertämässä korttelia tuhannetta kertaa fillareillamme. Meidän historian alku oli kauniimpi kuin loppu.

-Vittu mä tunnen sen naisen. Sillä on joku toinen, Patte sanoi ja oli niin varman kuuloinen, etten heti muistanut sen olevan tuotteissa.

En osannut sanoa mitään. Patte huomasi istuneensa yli kymmenen sekuntia aloillaan ja kaipasi tohinaa ympärilleen.
-Mä tarviin sen tykin, se sanoi nousten seisomaan.
-Etkä vittu tarvii, sä vielä tapat jonkun, vastasin ja aloin pelätä tilanteen kehittymistä.
-Niin tapankin. Miljan ja sen jätkän.
-Mä luulen, että sä olet vain oikeasti niin pihalla, että sä kuvittelet kaiken, sanoin saadakseni puheen pois tykistä, jonka Patte oli antanut kuukausi aiemmin säilytettäväksi. En kysellyt silloin, mutta ajattelin sen pelkäävän kotietsintää; hörhöjen kämppiä kun ratsataan.

-Onks sulla kaljaa?
-On siellä pari jääkaapissa, sanoin ja osoitin itsepalvelun merkiksi kaappia.
-Antaisit sä?

Menin keittiöön ja korkkasin viileän karhun. Kun palasin olkkariin Patte latasi lainassa ollutta asettaan välinpitämättömän näköisenä.

-Se oli samassa paikassa mihin sä sen laitoit silloin kuukausi sitten, se sanoi anteeksipyytelevän oloisena ja tunki ladatun raudan rotsinsa taskuun.

Ojensin kaljan ja mietin pitäisikö se yrittää pysäyttää. Patte oli pienempi, mutta spiidiraivoissa väkivallan ruumiillistuma. Joskus nuorempana se niittasi stevarikaksikon puolikuoliaaksi kun ne tulivat keskeyttämään sen talonkulma-käymälänä-asiointia. Potkittuaan molemmat maahan se herkutteli vielä kusemalla toisen päälle. Tuskinpa se kaverilleen samaa tekisi, kusisi, mutta päätin olla ottamatta riskiä – päätin puhua aseen siltä pois.

-Patte – anna se mutka mulle, tossa ei ole mitään vitun järkeä.
-Ei ole sen ämmänkään toimissa, Patte vastasi ja kulautti puolet kaljasta menemään huikalla.
-Jos sä menisit hoitoon, niin ehkä se palais?
-Ja vitut, mä käytän vaan viikonloppuisin.
-Älä jauha, sä olet ihan paskana ja sen näkee susta kuka vaan, vastasin vittuuntuneena typerästä nistivalheesta.
-Kumman puolella sä tässä oikein olet? Mun vai Miljan? Ja jos jotain tapahtuu, niin kyllä sä tiedät, etten mä vasikoi.

Siinä se oli kyllä tasan oikeassa. Vaikka se lahtaisi hallusinaatioissaan paavin, olisi turvan kiinni pitäminen varma juttu. Vasikan leima on se pahin leima.

Se sisäisti kaljansa loput ja oli jo menossa. Lähdin saattelemaan ulko-ovelle.

Juuri kun avasin ulko-ovea sen edellä, Patte otti yllättävän sivuaskeleen vessaa kohti.
-Mä käyn vielä kusella, se sanoi ja rämäytti valot vessaan.

Kaakelilattian keskellä, ilman pakopaikkaa, seisoi Milja pelkät pikkuhousut jalassaan. Sen ilme oli pelkkää kauhua.

Patte kääntyi minua kohti ja kun näin sen käden jatkeeksi ilmestyneen aseen, laitoin silmät kiinni. Olisin oksentanut pelosta, jos olisin ehtinyt.

Krapula

Vittumaisen jysärin ainesosat putoilevat aamulla yksi kerrallaan. Tietoisuutta ei ole vielä saavutettu, mutta se mulkku heräilee aina aikaisemmin ja venyttelee mieleni kellarikerroksessa, alitajunnassa. Sen pitää herätä hiukan aikaisemmin tekemään pohjatyötä pään riekaloimiseksi. Joskus se kusipää jättää kokonaan nukkumatta ja pyytää Luciferin lapset kylään, uneen temmeltämään.

Jano. Yritän avata suuni, mutten onnistu. Uusi yritys ja saan toisen puolen raottumaan. Toinen suupieli on sinapin ja ketsupin liimaama, eikä avaudu ilman huulten orvaskeden rikkomista. Huulten yhteen jämähtäminen pelastaisi mahdolliset kanssanukkujat, sillä voin jopa itse haistaa nielun valkosipuliseinämän aiheuttaman löyhkän. Muistan vastaukseni kysymykseen ”tuleeko kaikki mausteet?”. ”Joo, tuplana”.

Ollaan vahvasti iltapäivän puolella. Ulkona on onneksi vittumainen sää, aurinko ei sopisi tunnelmaan. Nousen seisomaan ja nostan housuja ylöspäin. Tietenkin nukkunut vaatteet päällä, kengat sentään kadottanut jonnekin. Tarkistan taskut ja löydän oleelliset: avaimet, lompakon ja kännykän. Lompakosta lasken kortit, soitettuja puheluita en uskalla vielä analysoida.

Vaellan vessaan ja ohitan peilin ripeästi. Uteliaisuus voittaa ja palaan askeleen taaksepäin. Ihan vain nopea vilkaisu. Naaman turvotus muistuttaa vakavahkoa pähkinäallergiareaktiota ja ihon kiiltely häikäisee. Filmaattinen ulkonäkö on kaukainen muisto.

Jatkan vessanpöntölle, mutten oikein osaa päättää kumman pään laittaisin lähemmäksi vettä. Lopulta polvistun kaakelille ja otan käsillä tukea istuinrinkulasta. Ensimmäisen yökkäisyn jälkeen kaikki on helppoa, sopivan kivuliasta. Illan ruokalistan jälkeen vuoro siirtyy sappinesteille, jotka vaativat ulos tullakseen pallean mukanaelon. Kouristukset nostavat kyyneleet silmään ja itken vessanpöntölle mantraa: ”ei vittu ikinä enää”.

Sylki vielä valuen nousen seisomaan ja värjään veden lopulliseen väriinsä. Satunnaiset horjahdukset korjaan nojaamalla toisella kädellä seinään. Olo on herkkä, mutta hieman äskeistä parempi. Hampaiden narskeen poistan pikaisella kurlauksella ja hammastahnan ylikäytöllä.

Puolen tunnin päästä mieleni tekee jo pizzaa. Kaivan puhelimen taskustani, mutta muistan samalla, että kotiin tilattuna lättyä saa odotella tunnin. Päätän kipaista itse hakemaan. Ja saahan sieltä oluttakin. Jos vaikka yhden ottaisi, loivennukseksi.